torstai 31. maaliskuuta 2011

Elämän pohdintoja


Vanhukset. Isovanhemmat. Mummo. Ukki. Mummi. Pappa. Mamma. Vaari.

Minulla on omanelämäni parhaimmat isovanhemmat, Mummo ja Ukki nimeltään.
Lapsuuden kultaisimmat muistot tulevat mummolasta (miksi se on muuten aina mummola, eikä vaikka ukkila). Jotkut tuoksut herättävät nämä muistot mieleen. Minulle esimerkiksi ruusuvesi tuo mummolan mieleen, siellä teimme aina itse ruusuvettä. 

Mummo opetti kuinka kitketään, istutetaan, koulitaan,  ukki taas raotti arkun kalastuksen salaisuuksiin, opetti mikä on poutapilvi, mikä sadetta enteilevä.  Sanonta : ”näin tehtiin ennen vanhaan” on syöpynyt visusti mieleen. Minäkin tahdon elää niin kuin ennen vanhaan.

Tahdon opettaa lapselleni käsillä tekemisen ilon. Unohtaa television, DVD:t, PlayStationit. Näyttää maailmaa ilman niitä. Toki en kaikkea näitä kiellä, rajoitan –asetan ehdon. Päätän mitä televisiosta saa katsoa, mitä ei. Opetan miten ne pyykit pestään ja miten kasvit kasvaa ylpeämmin jos niille päivittäin kuiskailee salaisuuksia.

Isovanhemmistani Ukki, on joutunut jo vanhainkotiin, Mummo tulee varmasti pian perässä. Sääli. Miksi vanhainkoti on paikka isovanhemmille?  Tosin monilla ei ole muuta mahdollisuutta, mutta entäs niillä joilla olisi? Monissa kulttuureissa isovanhemmat asuvat vielä kotona, heidän lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapset  hoitavat ja huolehtivat sitten ikääntyneimmistä. Perheen keskellä on säilynyt kunnioitus vanhempaa kohtaan. Tiedä onko se sitten näinkään, mutta minä voisin asua isovanhempieni kanssa, jos siihen olisi mahdollisuus. Niin hekin ovat minun kanssani asuneet, syöttäneet, pesseet, lukenut, nauranut. Ei ole tarvinnut olla yksin.

Yritän vierailla isovanhempieni luona usein. Tuoda lehden, kysyä säästä, elämästä, juoda kupin kahvia ja viedä roskat lähtiessäni. Itselle tulee hyvä olo. Mutta silti jää se tunne, annanko tarpeeksi elämästäni verrattuna mitä kaikkea he ovat minun elämälleni uhranneet? Pystynkö parempaan? En tahdo nyt tuoda huonoa omatuntoa itselleni, en kenellekään, haluan vain että heidät muistetaan (ja en sitä epäilekään että joku isovanhempansa unohtaisi).
Minä nimittäin ihailen vanhoja ihmisiä, omiani unohtamatta.
Jos uskaltaisin, kysyisin heiltä : "Kuinka olet elänyt noin vanhaksi? Oliko se vaikeaa? Itkitkö vai nauroitko? Ehkä haaveilit nuorena purjehtimisesta? "
Pelkään että vastaukset ovat surullisia: "Sattumalta. Oli. Itkin. Haaveilin."

Haluan itsekin elää pitkän elämän, nähdä perheen kasvavan, nauraa, hoitaa lapsenlapsiani, opettaa heille elämäni viisauksia. Haluan itsekin ettei minua vanhaksi tultuani unohdeta, elämä jatkuu, lapsenlapsenlapset juoksevat jaloissa, nauru raikaa ja voisin vielä opettaa jollekin omia viisauksiani.

Aion muistaa isovanhempiani, puhelin soitolla, mennä tapaamaan heitä, sanoa kiitos.


kuva : Google

kuva : Google

Älkää nyt säikähtäkö että blogistani tulisi pelkkiä pohdintoja käsittelevä! :D En toivo tätäkään kirjoitusta otettavan liian kriittisesti. Halusin vain ilmaista oman mielipiteeni ja kunnioitukseni isovanhemmilleni.

Tämän päivän mottoni : Älä turhaan sekoa pikkuasioista. 

//Jasmiina

2 kommenttia:

  1. Samoja asioita tulee mietittyä.. kivoja pohdintoja sulla! Olen töissä vanhusten parissa, ja kun heitä katselee niin pakostakin tulee sääli. He ovat laitoksessa, ilman omaisia ja oman kodin tuoksua ja turvaa.. kun heidän omaisensa tulee kylään, jaksavat vanhukset puhua hoitajille siitä seuraavan viikon innoissaan :) ja jos ei enää osaa kommunikoida niin vierii kyynel pitkin poskea kun kysyy onko vieraita käynyt.. sitten on paljon myös niitä joilla ei käy kukaan, koskaan. katkeroituneita läheisensä sairastumisesta.. Ihanaa että haluat ja jaksat käydä moikkaamassa tärkeimpiäsi! saisimme kaikki pitää heistä parempaa huolta! hyvää viikonloppua! :D

    VastaaPoista
  2. Onhan näitä asioita ihan mukava phdiskella ihan ajankanssa. Minusta olisi kannustavaa jos moni rohkeasti rupeaisi vapaaehtoistyöhön vanhusten parissa, kävisi lukemassa, pelaamassa ja ulkoilemassa, ei sen kummempaa :)

    VastaaPoista