torstai 27. marraskuuta 2014

Oma aika

Mahtava aamupäivä takana. Hetki ulkoilua, nautitaan vielä viimeisistä lumenrippeistä. Reippaan askeltahdin jälkeen on mukava palata kotiin ja laittaa koholla olevan energiatason siivittämänä imuri laulamaan. Siivousta tahdittaa kuulokkeista kuuluva, villakoiria poistattava soundi. Kaikki tavarat on järjestelty hyllyille uudelleen vanhan tetris pelaajan tavoin. Hermo lepää.

Ulkovaatteet on jälleen puettava päälle, eihän vielä istua kerkeä. Pieni kerholainen lähtee maailmalle muutamaksi tunniksi antaen äidilleen hetkellisen sielunrauhan. Eväät, tarkasti harkitut, sujautetaan pienin sormin boksiin ja reppuun, joka äidin avustuksella nostetaan keveille hartioille. Matka taittuu hitaasti, luontoa samalla tutkien. Joka päivä pienen ihmeen silmät ahmivat jotain uutta reiteiltä. Kerhon ovella vaihdetaan pitkät halaukset ja vilkutetaan muutaman tunnin erolle.

Kotona odottaa hiljaisuus. Kiristävän nutturankin voi nyt sukia auki ja päästää tuulen takkuuntamat hiukset hartioille. Kuuluu vain kahvinkeittimen porina. Avaan tietokoneen ja mietin samalla mistä bloggaisin? Pohdiskelen maailman ihmeitä, omaa elämääni ja päivän ruokaa. Tietokone yrittää rauhallisesti ruksuttaa sivuja auki. Ajatukset kääntyvät ruoasta takaisin kirjoittamiseen. Näppäimistö laulaa sormieni vain leijuessa kirjaimien päällä. Ilman suurempia pohdintoja tekstiä syntyy.

Havahdun huumaavaan kahvin tuoksuun ja kaadan riippuvuutta tuottavaa kuumaa mokkaa kuppiini. Tarpeeksi isoon kuppiin tottakai, jotta kahvi jäähtyy juomakelvottomaksi puolessa välissä. Palaan takaisin ruudulle ja tuijotan vilkkuvaa kursoria. Kellokin alkaa olla jo sen verran että viisarit näyttävät ruoan laittoa, pyykkiä ja kerholaisen hakua. Rupean puuhiini. Kursori jää vilkkumaan yksinäisyyttään. Räpsin parit kuvat blogi nurkastani ja siitä kurttuisesta matosta joka ei koskaan oikene. Lisään kuvat koneelleni ja olen pettynyt kuinka harmailta ne näyttää. Jalustaakaan en jaksa kaivaa kaapista.

Kerholainenkin on jo haettava eikä ruokakaan ole uunissa. Sipaisen hiukseni takaisin nutturalle ja vedän lämpöisen takkini suojaamaan alkaneelta viimalta. Arkitoimet alkavat heti oven mentyä kiinni perässäni, oma hetki katoaa. Iloinen kerholainen kuitenkin tuo valoa iltapäivään hassun hauskoilla tarinoillaan. Ruokakin meni uuniin. Puolisoni saapuu juuri ajoissa syömään. Katson perhettäni ja huokaan, olen onnellinen ja joskus toivoisin että ajan voisi pysäyttää näihin elämän onnellisimpiin hetkiin.

Muistakaa nauttia lähimmäisistänne ja ennenkaikkea itsestänne!

ps. viikonloppuna meidän perheenjäsenet on varmasti kuvassa olevaa mieltä, meinaan nimittäin rakentaa joulun kotiin ;) ja otetaan ne joulukorttikuvat.

2 kommenttia:

  1. Sulla on todella hieno tapa ilmaista itseäsi(kirjoittaa)!
    Mukavia joulupuuhia ja hetkiä perheen kanssa :)

    VastaaPoista